IsopiiskuVieraslaji

Solidago gigantea

Vieraslajiluokittelusta

Kansallisesti haitalliseksi säädetty vieraslaji (Kansallinen vieraslajiluettelo)

Isopiisku on säädetty kansallisesti haitalliseksi vieraslajiksi. Sen sijaan tarhapiiskut (S.Canadensis-ryhmä) eivät ole sääntelyn piirissä. Haitallista vieraslajia ei saa päästää ympäristöön eikä tuoda Suomeen EU:n ulkopuolelta eikä myöskään toisesta EU-maasta, pitää hallussa, kasvattaa, kuljettaa, saattaa markkinoille, välittää taikka myydä tai muuten luovuttaa.


Yleiskuvaus

Suomeen on tuotu koristekasveiksi useita pohjoisamerikkalaisia piiskulajeja. Niistä selvästi yleisin on kanadanpiisku (Solidago canadensis). Kanadanpiisku sekä korkeapiisku (S. altissima) ja isopiisku (S. gigantea), on säädetty Suomessa haitallisiksi vieraslajeiksi. Isopiisku on meillä kanadanpiiskua harvinaisempi ja korkeapiiskusta ei tiettävästi ole Suomesta varmistettuja havaintoja. Lisäksi Suomessa esiintyy viljelykarkulaisena puutarhakäyttöön jalostettuja lajiristeymiä eli tarhapiiskuja (S. Canadensis-Ryhmä), joitä ei ole säädetty haitallisiksi vieraslajeiksi. 

Pohjoisamerikkalaiset piiskut ovat monivuotisia ja muodostavat usein laajoja kasvustoja; kasvustot ovat hyvinkin pitkäikäisiä juurakkojensa turvin. Kotipihojen ja puutarhojen lisäksi niiden kasvupaikkoja ovat monenlaiset ihmisten muuttamat elinympäristöt, esimerkiksi joutomaat, joen-, teiden- ja rautateidenvarret sekä hylätyt viljelymaat.  

Piiskut lisääntyvät sekä siemenistä että kasvullisesti juurakonkappaleista. Ne siementävät runsaasti: yksi verso voi tuottaa yli 10 000 siementä. Hapsihaivenin varustetut siemenet leviävät tuulten mukana pitkiäkin matkoja. Piiskujen jäykät varret säilyvät pitkälle talveen, jolloin siemenet voivat levitä hangen pintaa pitkin. Haitalliset piiskut voivat helposti levitä myös juurakonkappaleiden tai näiden osia sisältävän kasvijätteen ja maa-aineksen avulla paikasta toiseen. 


Tunnistaminen

Pohjoisamerikkalaisten piiskujen lehdet ovat kapeatyviset ja ruodittomat. Ne sijaitsevat tiheästi varrella kierteisesti. Lehtien kapea, teräväkärkinen lapa on laidoiltaan harvaan teräväsahainen. Lehden suonet koostuvat keskisuonesta ja sen molemmin puolin yhdestä vahvasta ja yhdestä heikosta samansuuntaisesta suonesta (lehti näyttää kolmisuoniselta). Suomessa lajit kukkivat vasta elo–lokakuussa runsain keltaisin, alle 1 cm levein mykeröin, jotka muodostavat näyttävän, enimmäkseen kaarevahaaraisen kertokukinnon.  

Isopiisku muistuttaa kovasti yleisempää sukulaistaan, kanadanpiiskua. Lajit ovat kuitenkin erotettavissa toisistaan varren ja lehtien karvaisuuden, pähkylöiden sekä kukintojen perusteella. Kanadanpiiskun kukinnon alapuolinen varsi on härmeetön (harmahtava) ja joko yläosastaan tai koko pituudeltaan selvästi karvainen. Sen lehdet ovat enimmäkseen lyhyt- tai pitkähkökarvaisia. Isopiiskun varsi on kukintohaaroihin asti kalju ja usein vaaleahärmeinen. Sen lehdet ovat enintään alapinnan keskisuonta myöten hieman karvaisia. Pähkylöiden lenninhaivenet auttavat määrittämisessä: kanadanpiiskulla ne ovat hohtavanvalkoisia, isopiiskulla rusehtavia (pähkylät ovat kasvin kuivia hedelmiä, joihin karvamaiset lenninhaivenet on kiinnitetty). Kalju ja rotevampi varsi, lyhyemmät mykeröperät ja hieman isommat mykeröt tekevät isopiiskusta heleämmän, karskimman ja tuuheampilatvaisen kuin kanadanpiisku.  

Vieraiden piiskujen lajilleen tunnistaminen ei ole välttämätöntä niiden leviämisen estämiseksi ja haittojen vähentämiseksi. Keskeisintä on osata erottaa vieraat piiskut ainoasta kotimaisesta piiskulajistamme kultapiiskusta (S. virgaurea). Kultapiisku on pohjoisamerikkalaisia piiskuja pienempi (korkeus ≤ 1m) ja sillä on erilainen kukinto. Kultapiiskun kukintohaarat ovat pystyjä tehden kukinnosta suppean lieriömäisen, kun taas pohjoisamerikkalaisilla piiskuilla kukinto on harittavampihaaraisena leveän kartiomainen. Kultapiisku aloittaa kukkimisen yleensä heinäkuussa, pohjoisamerikkalaiset piiskut hieman myöhemmin kukkien aina talven tuloon asti. 

Apua vierasperäisten piiskujen tunnistamiseen ja niiden erottamiseen kultapiiskusta löytyy tunnistuskaaviosta


Alkuperä ja yleislevinneisyys

Isopiiskun luontainen levinneisyys kattaa Yhdysvaltain keski- ja länsiosat etelän Teksasista ja Floridasta pohjoisen Montanaan ja Maineen sekä Kanadan etelälaitaa Albertasta Nova Scotiaan. Eurooppaan laji tuotiin koristekasviksi jo 1700-luvun puolivälissä ja on vakiintunut täällä viljelykarkulaisena. Se on myös levinnyt laajalti eli Azoreilta, Pyreneitten niemimaalta, Italiasta, Kreikasta ja Ukrainasta Färsaarille, Brittein saarille, Fennoskandiaan ja Pohjois-Venäjälle asti. Euroopan ulkopuolella luontoon vakiintumista on ilmoitettu ainakin Etelä-Afrikasta, Libanonista, Itä-Siperiasta, Japanista ja Meksikosta. Suomen tavoin isopiisku on säädetty kansallisesti haitalliseksi vieraslajiksi ainakin Tanskassa.   

Suomessa isopiisku on luonnonvaraisena harvinaisempi ja myös pienempiä kasvustoja muodostava kuin kanadanpiisku. Lajien suomalaiset karkulaislevinneisyydet sekä kasvuympäristöt ja karkaamislähteet ovat kyllä pitkälti samanlaisia, jopa ihan rinnakkain kasvamisia myöten. Isopiiskua esiintyy yleisimmin pääkaupunkiseudulla, mutta siitä on havaintoja ympäri Suomea aina Oulun korkeudelle asti. 


Haitat

Isopiisku voi muodostaa laajoja kasvustoja voittaen kilpailussa alkuperäiset kasvilajit ja vaikuttaen kielteisesti eläin- ja kasvilajistoon. Isopiiskun kasvustot alentavat Euroopassa huomattavasti kasvi- ja eläinlajiston monimuotoisuutta, sitä enemmän mitä tiheämpiä ovat. Isopiiskun juurista uutetut yhdisteet ehkäisevät monien eurooppalaisten kasvien juurten ja ilmaversojenkin kasvua. Lisäksi isopiisku voi muuttaa maaperän änkyrimatoyhteisöjä ja heikentää niiden lajimonimuotoisuutta. Sen on myös havaittu muuttuvan maaperän ominaisuuksia, esimerkiksi lisäävän happamuutta ja vähentävän kosteutta. 


Torjuntakeinot

Isopiiskua, kuten mitään muutakaan vierasperäistä lajia, ei saa päästää karkaamaan pihoista ja puutarhoista luontoon. Jotta isopiiskut eivät leviäisi kotipuutarhan ulkopuolelle, tulisi niiden kukinnot katkaista ennen siementen kypsymistä. Kerran kasvupaikalle juurtuneita piiskukasvustoja on vaikea hävittää, koska niiden juurakot ovat sitkeitä ja kasvustot leviävät juurakonkappaleista. 

Tehokas keino piiskujen hävittämiseksi on niittää kasvustot kaksi kertaa vuodessa (kesä- ja elokuussa) useiden vuosien ajan. Niittämisen jälkeen paikalle voi kylvää kotimaisista kasvilajeista koostuvan siemenseoksen, mikä saattaa myös rajoittaa isopiiskun kasvua. Leikkaamalla kasvusto toistuvasti alas nitistetään hiljalleen kasvin kasvuvoimaa, ja lopulta kasvi näivettyy kokonaan. Hävittämällä kasvi näivettämällä ei synny hankalasti hävitettävää, siemeniä, juurakoita tai juurten osia sisältävää jätettä. 

Isopiiskusta voi päästä kokonaan eroon myös kaivamalla kasvit ylös juurineen, ja huolehtimalla, ettei maahan jää juurakon kappaleita. Tämän jälkeen on tarkkailtava seuraavat vuodet kasvupaikkaa ja tarvittaessa kitkeä uudet taimet pois. Syntyneen kasvijätteen hävittämisessä on syytä olla erityisen huolellinen. 

Lisää vinkkejä kasvijätteen käsittelyyn ja hävittämiseen.


Mitä minä voin tehdä?

Koska laji on säädetty kansallisesti haitalliseksi vieraslajiksi, sen maahantuonti, kasvatus, myynti ja muu hallussapito sekä ympäristöön päästäminen on kielletty. 

Älä osta tai kasvata tätä haitallista vieraslajia. Isopiiskun tilaaminen myös nettikaupoista on kielletty. Isopiiskua ei saa luovuttaa eteenpäin. Hävitä vieraslajit puutarhastasi ja käsittele puutarhajäte niin, ettei itämiskykyisiä siemeniä tai kasvinosia voi säilyä. Huolehdi ettei laji leviä myöskään maa-aineksen mukana. Omassa puutarhassa kannattaa suosia kotimaisia tai heikosti leviäviä kasveja. 

Ympäristöön karanneet vieraat piiskut on aina syytä hävittää alkuperäisen lajistomme turvaamiseksi riippumatta siitä, mistä vieraasta piiskusta tarkalleen on kyse. Mikäli et ole varma, kasvaako puutarhassasi haitalliseksi säädettyä piiskulajia vai sallittua tarhapiiskua, huolehdi erityisesti siitä, ettei se pääse lisääntymään ja karkaamaan ympäristöön, katkaisemalla kukinnot ennen kasvin siementämistä. Tarhapiiskuja ja haitallisiksi säädettyjä piiskulajeja, kuten muitakaan vieraslajia ei saa päästää karkaamaan ympäristöön ja kasvuston hävittäminen edellyttää maanomistajan lupaa. 

Ammattimaisella toimijalla on velvollisuus estää isopiiskun sekä sen siementen ja kasvinosien leviäminen hallinnassaan olevan alueen ulkopuolelle esimerkiksi mullan, maa-aineksen ja muiden kasvien mukana. 


Lisätiedot

Piiskujen tunnistuskaavio (Luke 2023)

Bobuľska, L., Demkova, L., Cerevková, A. & Renco, M. 2019. Invasive goldenrod (Solidago gigantea) influences soil microbial cctivities in forest and grassland ecosystems in Central Europe. Diversity 11, 134.

Cerevková, A., Miklisova, D., Bobul´ska, L. Renco, M. 2020. Impact of the invasive plant Solidago gigantea on soil nematodes in a semi-natural grassland and a temperate broadleaved mixed forest. Journal of Helminthology 94

Pal, R.W., Chen, S., Nagy, D.U. & Callaway, R.M. 2015. Impacts of Solidago gigantea on other species at home and away. Biol. Invasions 17: 3317–3325

Weber E. & Jakobs, G. 2005. Biological flora of Central Europe: Solidago gigantea Aiton. – Flora (Jena) 200(2):109-118. 

CABI: Invasive Species Compendium: Solidago gigantea (giant goldenrod) 


Kuvaustekstin laatijat

Arto Kurtto (Luomus) 2017, Luke 2023.

Tarkastele lajia Laji.fi-sivustolla
Yleiskielinen nimi: isopiisku
Tieteellinen nimi: Solidago gigantea
Vakiintuneisuus: Vakiintunut

  • Kansallisesti haitalliseksi säädetty vieraslaji (Kansallinen vieraslajiluettelo) (VN 704/2019, VN 912/2023)
Havaintokartta