Vesipuutarhoista tuttu, vehkakasveihin kuuluva keltamajavankaali on monivuotinen, näyttävä ja suurikokoinen märkien paikkojen kasvi. Keskikesällä kasvin lehdet ovat yli metrin mittaisia ja yksittäinen ruusuke voi peittää alleen neliömetrin alan. Kukinto kehittyy keväällä ennen lehtiä ja sitä ympäröi kookas, vehkakasveille tyypillinen kirkkaankeltainen suojuslehti. Kasvi tuottaa hyvin itävää siementä, jotka leviävät virtaavan veden mukana.

Kasvupaikkojensa suhteen keltamajavankaali on vaatimaton. Se viihtyy monenlaisilla kosteilla ja märillä paikoilla, kuten soilla, järvien ja lampien rannoilla sekä puronvarsilla. Kasvualustaksi kelpaa sekä hiekka- että savimaa. Majavankaali viihtyy myös sekä varjossa että auringonpaisteessa. Lisäksi se kestää hyvin jopa –15 asteen pakkasia.

Keltamajavankaali on kotoisin Pohjois-Amerikan länsiosista, Alaskasta Kaliforniaan ulottuvalta alueelta. Eurooppaan se tuotiin koristekasviksi vuonna 1901 Isoon-Britanniaan. Näyttävän ulkomuotonsa vuoksi kasvia on viljelty laajalti Euroopassa.

Suomessa ensimmäinen havainto luontoon levinneestä keltamajavankaalista tehtiin vuonna 2005. Tuolloin sitä löytyi Pohjan kunnasta (nykyisin Raaseporia) Natura 2000 -alueelta. Syksyllä 2012 lajista on tiedossa karkulaishavaintoja Etelä-Suomessa jo 4–5 paikalta (Inkoo, Pohja, Porvoo, Lammi, Kouvola).

Euroopassa keltamajavankaali on monin paikoin karannut puutarhoista luontoon etenkin 1900-luvun loppupuolella. Kookkaana ja voimakkaana kilpailijana se on muodostanut laajoja ja tiiviitä kasvustoja peittäen alleen ja tukahduttaen kosteikon alkuperäisen kasvillisuuden. Kasvin leviämiskykyä pidetään uhkaavana jo mm. Sveitsissä, Saksassa ja Iso-Britanniassa. Uusille kasvupaikoille se leviää helposti paitsi puutarhajätteiden mukana niin myös vesistöjä myöten, sillä virtaavan veden mukana sen kelluvat siemenet kulkeutuvat pitkiäkin matkoja.

Sen leviämisestä luontoon on Suomessa vasta muutamia havaintoja, mutta se on osoittanut näillä paikoilla jo lisääntymis- ja leviämiskykynsä.

Keltamajavankaalin siemenet voivat levitä myös puutarhajätteen mukana. Ne saattavat säilyä itävinä useiden vuosien ajan. Luonnossa havaitut keltamajavankaaliyksilöt voi hävittää kitkemällä ne juurineen maasta. Pienet yksilöt irtoavat helposti käsin, mutta jo parivuotiaat ovat tiukasti juurtuneita ja vaativat irrotukseen työkalun. Kukinnot on syytä katkaista sekä pihoilla että luonnossa viimeistään kukinnan lopulla toukokuussa, ennen siementen kypsymistä, jotta leviäminen estetään.

Tämä laji on säädetty haitalliseksi vieraslajiksi koko EU:n tasolla, minkä johdosta lajin maahantuonti, kasvatus, myynti ja muu hallussapito sekä ympäristöön päästäminen on kielletty.

Ryttäri, T., Aspelund, P., Eerola, L. & Vuorinen, E. 2006: Keltamajavankaali aikeissa villiintyä Pohjassa – ja ehkä muuallakin Suomessa? (Abstract in English: American Skunk-cabbage (Lysichiton americanus) is spreading in Finland) – Lutukka 22: 118-122.

Keltamajavankaali NOBANIS-tietokannassa