Kalifornianripsiäinen on kasvihuoneissa tuholaisena esiintyvä ripsiäislaji.
Koiras 1,26-1,31 mm pitkä, vaaleankeltainen. Naaras 1,66-1,7 mm pitkä, väri vaihtelee keltaisesta ruskeaan ja harmaanruskeaan. Yleensä yksilöt ovat kaksivärisiä eli tummia vaalein kuvioin tai vaaleita tummin kuvioin. Kesäisin esiintyy väritykseltään kelta-oranssi-ruskeita muotoja, muina vuodenaikoina oranssi-ruskeakeltaisia. Lämpimässä yksilöt ovat siis vaaleampia kuin viileämpinä vuodenaikoina. Tarkka lajinmääritys vaatii mikroskoopin käyttöä, koska esimerkiksi kalifornianripsiäisen erottaa varmuudella muista Frankliniella-lajeista ”poskikarvojen” ja pistesilmäkolmion sukasten suhteellisten pituuserojen perusteella.
Kalifornianripsiäinen on peräisin läntisestä USA:sta, mutta on sieltä levinnyt kasvien mukana mm. Eurooppaan. Pohjoismaissa se esiintyy kasvihuonetuholaisena, mutta Etelä-Euroopassa sitä tavataan myös avomaalla ja hedelmäpuilla. Suomessa laji ei talvehdi avomaalla, mutta voi siirtyä kesäisin kasvihuoneiden ympäristöön erilaisille ruohovartisille kasveille.
Kalifornianripiäinen imee kasvisolut tyhjäksi, jolloin ne täyttyvät ilmalla ja ne erottuvat hopeanhohtoisesti värittyneinä laikkuina, joissa mustia pisteitä (ripsiäisten ulosteita). Kukkien saastuessa voimakkaasti
niistä tulee epämuotoisia. Pahassa saastunnassa kukat ruskettuvat ja tuhoutuvat lopulta kokonaan. Kurkulla yhteyttävän lehtipinta-alan väheminen on vakavampi ongelma. Viherkasveissa ja pistokkaissa ripsiäisiä voi olla kasvupisteessa, jolloin koko kasvista tulee epämuodostunut. Kalifornianripsiäinen on erittäin moniruokainen ja siirtää mm. tomaatin pronssilaikkuvirusta (TSWV) ja palsamin kuoliolaikkuvirusta (INSV).
Ennalta ehkäisevä torjunta on tärkeää. Biologiseen torjuntaan soveltuvat petopunkit ja Orius-suvun rikkaluteet. Kalifornianripsiäisiin vaikuttavia torjunta-aineita on vähän ja kemiallista torjuntaa on syytä välttää, sillä resistenssi vähille tehoaineille syntyy kasvihuoneissa nopeasti. Kasvihuoneen pitäminen kylmillään talvella hävittää kalifornianripsiäiset.
Irene Vänninen ja Erja Huusela-Veistola (Luke) 2015